Mikä olisi oikeasti kestävää?
Elämme tehokkuuden ihannoinnin maailmassa. Kaiken pitäisi aina tapahtua mahdollisimman tehokkaasti. Yliopistoissa tehostamisen ja mittaamisen ihannointi näkyy monessakin asiassa. Esitetään erilaisia laskelmia siitä, kuinka monta julkaisua per professori tietty laitos tuottaa tai kuinka monta opintopistettä saadaan kokoon. Toiminnan tehostaminen tarkoittaa, että lisätään opiskelijoita, annetaan heille enemmän opintopisteitä ja vähennetään samalla henkilökuntaa. Mitään järkeähän pelkästään tehokkuusmittareihin liittyvässä päätöksenteossa ei useinkaan ole, mutta näin maailma valitettavasti toimii.
Samaa tehokkuus (efficiency) ajattelua sovelletaan myös maatalouteen liittyvässä päätöksenteossa. Esimerkiksi maatalouden tehokkuutta voidaan arvioida indikaattorilla, joka kertoo lihakilon tuottamiseen tarvitun maapinta-alan. Tallaisella mittarilla tarkasteltuna maatalouden tehokkuus on viime vuosikymmeninä tehostunut kovaa tahtia. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että globaalisti ihmiset ovat siirtyneet kuluttamaan yhä enemmän broileria, joka on maankäytön näkökulmasta tehokas tapa tuottaa lihaa. Ainakin se on paljon tehokkaampaa kuin tuottaa lihaa suurien märehtijöiden, kuten lampaiden tai erityisesti lehmien, avulla.
Mutta pitäisikö maatalouden kestävyyttä arvioida muidenkin mittareiden avulla kuin vain tehokkuuden? Ainakin minun mielestäni pitäisi, ja samaa mieltä alkavat olla monet muutkin kestävän kehityksen tutkijat. Riittävyyden (sufficiency) käsitettä on alettu käyttää yhä enenevässä määrin kehityksen suunnan indikaattorina. Maatalouden tapauksessa tämä riittävyys voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten lihankulutus on vuosien saatossa muuttunut: onko se kasvanut vai vähentynyt? Tämän indikaattoriin valossa viime vuosikymmenten kehitys on ollut todella kestämätöntä. Esimerkiksi Suomessa kulutettiin 1900-luvun alussa lihaa noin 30 kg/henkilö vuodessa, kun nykyisin kulutus on noin 80 kilon luokkaa. Samaan aikaan kokonaiskalorien kulutus on kaikkiaan vähentynyt, koska ihmiset eivät tee enää fyysisesti vaativia töitä. Vaikka ruoasta saamamme kokonaisenergiamäärä on sinänsä vähentynyt, se ei kuitenkaan ole vähentynyt lähellekään tarpeeksi, koska ylipainoisten osuus väestöstä on kasvanut huolestuttavasti niin Suomessa kuin globaalistikin. Syömme siis nykyiseen energiatarpeeseemme nähden liikaa, erityisesti liikaa lihaa.
Mutta antavatko tehokkuus ja riittävyyskään tarpeeksi kattavan käsityksen maatalouden kestävyydestä? Mielestäni eivät. Niiden lisäksi tarvittaisiin myös kolmas mittari, johdonmukaisuus (consistency). Tämä tarkoittaa, että meidän tulisi arvioida parhaamme mukaan, onko toimintamme muita eläviä eliöitä kohtaan johdonmukaista. Johdonmukaisuuden käsitteen perustelut löytyvät eläinoikeusetiikasta. Jos emme hyväksy muiden ihmisten tappamista, miksi hyväksyisimme muunlajisten eläinten tappamisen? Tällä mittarilla arvioituna maataloussysteemi on muuttunut valtavaksi tappokoneistoksi. Globaalissa mittakaavassa ihmiset tapattavat ruoakseen 65 miljardia tuotantoeläintä vuodessa (noin 9,5 eläintä per henkilö). Suomalaiset ovat keskiarvon yläpuolella, sillä tapatamme ruoaksemme vuosittain noin 12 tuotantoeläintä per henkilö (yhteensä 67 miljoonaa eläintä). Kehitys on ollut äärimmäisen surullista. Tehokkuuden ihannointi on auttanut tehostamaan maataloussektoria, mutta johdonmukaisuuden näkökulmasta suunta on ollut valitettavan huono. Tappamisen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti.
Nyt tarvitaan toimenpiteitä, että tietoisuus muunlajisten eläinten kärsimyksestä nousee osaksi yhteiskunnallista keskustelua sekä poliittista päätöksentekoa. Tämä on edellytyksenä sille, että maataloussysteemi lakkaa olemasta massiivinen tappokoneisto.
Jos olet kiinnostunut lukemaan enemmän edellisen kirjoituksen tarkastelusta, niin katso: Allievi Francesca, Vinnari Markus ja Luukkanen Jyrki 2015. Meat consumption and production – analysis of efficiency, sufficiency and consistency of global trends. Journal of Cleaner Production Vol. 92, Iss. 1, pp. 142-151.
doi:10.1016/j.jclepro.2014.12.075
Jos olet kiinnostunut eri ohjausmenetelmistä, joilla voitaisiin vähentää lihankulutusta, niin katso: Vinnari Markus ja Vinnari Eija 2014. A Framework for Sustainability Transition: The Case of Plant-based Diets. Journal of Agricultural & Environmental Ethics, Vol. 27, Iss. 3, 369-396.
DOI: 10.1007/s10806-013-9468-5