Miksi kasvissyöjäksi?
Minulta on usein kysytty, miksi olen ryhtynyt kasvissyöjäksi. Suurin osa ihmisistä on perinteisesti ollut kasvissyöjiä, koska he uskovat kasvisruoan olevan terveellisempää kuin sekaravinnon. Kasvavassa määrin kasvissyönti liittyy kuitenkin eläineettisiin pohdintoihin ja ympäristökysymyksiin. Selitykset kasvissyönnin syistä vaihtelevat ihmisestä toiseen, ja valintaa tekevän on usein vaikea hahmottaa, mistä tässä asiassa on kyse. Kuinka tätä asiaa voisi pohtia järjestelmällisemmin ja eri näkökulmat huomioiden?
Olemme pari vuotta sitten ehdottaneet Journal of Agricultural and Environmental Ethics –lehdessä, että keskusteltaessa ruoankulutuksesta ja erityisesti kasvissyönnistä tulisi argumentit kerätä viiden erillisen termin alle: taloudelliset pohdinnat, sosiaaliset vaikutukset, kulttuuriset näkökulmat, ympäristökysymykset ja eläinetiikkaan liittyvät näkökulmat. Tällä jaottelulla voi mielestämme hiukan helpottaa eri näkökohtien puntarointia.
Aloitetaan taloudesta. Taloudelliset argumentit hallitsevat lähes kaikkea poliittista keskustelua nyky-yhteiskunnassa. Samalla taloudellinen keskustelu on rajoittunut varsin vahvasti koskemaan yritysmaailman etuja ja varsin lyhyttä aikaväliä. Puhutaan jopa kvartaalitaloudesta, jossa päätöksiä tehdään vuosineljänniksittäin ja oikeastaan kukaan ei vastaa yhteiskunnallisesta pitkän aikavälin suunnittelusta. Näin toimitaan yhä enenevässä määrin myös maataloussektorilla. Tässä kehityksessä on kuitenkin nähtävissä tuotantoeläinten näkökulmasta myös paljon hyvää. Lyhyen aikavälin optimointi on johtamassa tilanteeseen, jossa tilojen määrä on supistumassa huimaa vauhtia ja erityisesti tämä muutos koskee eläintuotantoon keskittyneitä tiloja. Aika pian ollaan tilanteessa, jossa noin prosentti (1%) väestöstä vastaa yhteiskuntamme ruoantuotannosta (alkutuotannosta). Kun tilamäärät romahtavat helpottuu osaltaan myös tuotantorakenteen ohjaaminen ja suuretkin muutokset tuotannossa.
Talouden näkökulmastahan maatalous on nollasummapeliä: jos jotakin ruoka-ainetta ei kuluteta tai tuoteta, korvautuu se jollakin toisella, koska kuluttajien on syötävä. Jos päätetään, että karjataloutta ei enää tueta ja sekin tuki käytetään esimerkiksi nyhtökauran raaka-aineiden tukemiseen, niin ei talous heilahda kokonaisuutena oikein mihinkään suuntaan. Samalla on syytä muistaa, että vaikka maataloustuotanto onkin valtava teollisuudenala, on sen merkitys yksittäisen kuluttajan näkökulmasta lopulta aika pieni nykyisin. Vielä 1900-luvun alussa meni keskimääräisestä kokonaiskulutuksesta noin 60 prosenttia ruokaan, kun nykyisin se on enää vain kymmmenisen prosenttia. Taloudellisesti ajateltuna siis tuotantoketjun muutos on vähentänyt tuottajien taloudellista roolia yhteiskunnan ja samalla sen merkitys kuluttajillekin on pienentynyt.
Sosiaalisesta näkökulmasta tärkeimmäksi tekijäksi nostaisin kansanterveyden. Koska en ole ravitsemustieteilijä ja ravitsemusalan julkaisuni rajoittuvat yhteen artikkeliin, nojaan terveysvaikutuksissa ravitsemusneuvottelukunnan suosituksiin: ”Tutkimusten mukaan kasvisruokavaliota noudattavilla esiintyy vähemmän lihavuutta, sydän- ja verisuonisairauksia sekä tyypin 2 diabetesta kuin länsimaiden väestöllä yleensä. Kasvissyöjillä on myös paremmat veren rasva-arvot sekä alhaisempi verenpaine, ja he elävät pitempään.”
Samantyyppiseen lopputulokseen on tultu myös esimerkiksi Yhdysvaltain ravitsemusterapeuttien yhdistyksen näkemyksessä, joka pitää kasvisruokavaliota terveellisenä ja mainitsee sen ehkäisevän joitakin sairauksia. Terveysnäkökulmasta ei siis näyttäisi olevan kauheasti rajoitteita alentaa tai jopa lopettaa lihankulutusta. Ei kuitenkaan ole käsittääkseni perusteita väittää, että terveydellisesti kyseessä olisi jotenkin välttämättä parempi ruokavalio. Sekaruokavalioonhan kuuluu määritelmällisesti kaikki kasvisruokavalion raaka-aineet.
Kulttuurisesta näkökulmasta muutoksen nopeus on yleensä yksi tärkeimmistä huomioitavista asioista. Usein kuultu kommentti lihankulutukseen liittyen on, että ”me ollaan aina syöty näin”. Ihan näin asia ei kuitenkaan tilastojen valossa ole: nykyisin kulutamme Suomessa noin 80 kiloa lihaa per henkilö vuodessa. 1900-luvun alussa kulutimme keskimäärin noin 30 kiloa. Vielä 1960-luvulla oltiin noin 35 kilon suuruusluokassa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kulutus on siis kasvanut lähes kymmenen kiloa per vuosikymmen. Jos haluamme pitää kiinni ”vanhoista hyvistä ajoista” tulisi kulutuksen laskea noin puolella ja sopiva muutos voisi olla reilu parikymmentä kiloa per vuosikymmen ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Menneisyydestä toimintatapojen etsiminen tai ainakin niiden oikeutuksen löytäminen on monissa tapauksissa varsin ongelmallista. On pidettävä mielessä, että historiallisesti ihmiset ovat esimerkiksi syöneet toisia ihmisiä, joko uskonnollisiin rituaaleihin liittyen tai muista syistä. Kulttuurisiin perusteluihin nojaten kannattaakin ehkä enemmän keskittyä muutosnopeuden hallintaan ja ruoan kulttuuristen merkitysten ymmärryksen lisäämiseen.
Ympäristönäkökulma puolestaan on noussut tärkeydessä aivan uudelle tasolle viime vuosikymmenten aikana. Ilmastonmuutos ja erityisesti biodiversiteetin väheneminen ovat asioita, joista tiedeyhteisö on varoitellut jo pidempään, ja nyt keskustelua on alettu käydä myös politiisilla areenoilla kasvavassa määrin. Ympäristökeskustelu on myös laajentunut vähitellen metsä- ja energiasektoreilta koskemaan myös muita merkittäviä teollisuudenaloja. Ilmastonmuutoksen linkki lihankulutukseen on kiistämätön. Arviot siitä, kuinka suuri osuus ihmisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu eläinperäisten ruoka-aineiden kulutuksesta, vaihtelevat kirjallisuudessa jonkin verran. Noin viidennes on melko hyvä arvio, tosin huomattavasti suurempaakin osuutta on esitetty ja myös hiukan pienempää. Kyseessä on joka tapauksessa huomattava osuus. Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden väheneminen on erittäin huolestuttava megatrendi, joka on jatkunut jo hyvin pitkään. Ihminen on metsästänyt suuret nisäkkäät sukupuuttoon eri puolilla maapalloa ja elintilan raivaaminen on johtanut yhä suurempaan katastrofiin. Linkki eläin ja kasvilajien vähenemisen sekä kasvavan lihankulutuksen välillä näyttää vääjäämättömältä . Ympäristönäkökulmasta lihankulutuksen varsin radikaali vähentäminen olisi siis perusteltua. Pienimpään mahdolliseen ympäristöjalanjälkeen veganismi ei ehkä johda, mutta varsin lähelle kuitenkin ja parannus nykytilaan verrattuna olisi erittäin merkittävä.
Ja viimeisenä se vaikein. Eläinfilosofien loppupäätelmää on vaikea kiistää: eläinten hyödyntäminen ruoanlähteenä on tuomittavaa. Toki filosofeistakin löytyy harvalukuinen joukko, joka pyrkii asian vielä pyörittelemään hyväksyttäväksi, mutta erittäin suuri osa asiaan perehtyneistä moraalifilosofeista on varsin yksimielisiä: tietoinen tappaminen on väärin. Pohdittiinpa asiaa sitten eläinten kokeman kärsimyksen kautta, itseisarvon näkökulmasta tai yleisempien hyveiden pohjalta, ei nykyisen kaltaista eläintuotantoa voi oikeuttaa. Myös muunlajiset eläimet tuntevat kipua, niillä on toiveita ja tunteita. Pelkästään lajin perusteella tapahtuvaa syrjintää on kutsuttu lajirasismiksi (speciesim) ja se on aivan yhtä tuomittavaa kuin sukupuolen, rodun tai esimerkiksi seksuaalisen suuntautuneisuuden pohjalta harjoitettu syrjintä. Myös suuri osa kuluttajista tietää, että eläinten tappaminen on väärin. Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset rakenteet vain pitävät tapoja yllä, vaikka muutoksia näissäkin on kuitenkin havaittavissa.
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että taloudellisesta näkökulmasta ei ole kauheasti merkitystä, mitä syödään; kulttuurisilla argumenteilla kannattaa keskittyä lähinnä keskustelemaan muutosnopeudesta; terveydellisesti tarkasteltuna kasvisruokavalio on ravitsemuksellisesti oikein koostettuna suositeltavaa; ympäristönäkökulmasta ruokavalion muuttaminen radikaalisti kasvispainotteisemmaksi olisi toivottavaa ja moraalisesta näkökulmasta kasvisruokavalio on perusteltua. Summa summarum: syökäämme kasviksia.
Jos kiinnostuit aiheesta, niin lue artikkelimme: Vinnari Markus ja Vinnari Eija (2014) A Framework for Sustainability Transition: The Case of Plant-based Diets. Journal of Agricultural & Environmental Ethics, Vol. 27, Iss. 3, 369-396.